Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla suruissaan…
Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä… Mutta sellaisia me ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti ominpäin ja elätti itsensä, — kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla…
Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä: »Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.
Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot… Hänen herrat kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.
Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan punastumaan.
— Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota eriskummallista papukaijaa…
Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa…
Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.
Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseen
Yliopistolle, jossa rehtori asui.
Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies tuotiin hänen työhuoneeseensa.