Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.
Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, — juuri kauneimmassa paikassa hän — nukkui…
Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät lepoani… Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien silmien — oi, kuinka ne olivatkin mustat! — asettuvan vuoteeni jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti…
Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot, avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.
— Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.
Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja, »suuri originaali», sanoi herra Viot… Rupesin heti pitämään tuosta originaalista.
Kello soi. Luokat täyttyivät… Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden, kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.
— Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.
Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen kauheita avaimiaan.
Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.