Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.
Isä kohauttaa olkapäitänsä:
— Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule ehjänä takaisin, se on varma.
— Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, — älä nyt vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.
Isä jatkaa:
— Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.
Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:
— Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?
— Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.
Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa: