Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille kaikille kolmelle. Jospa edes olisin voinut kanssasi puhua, syleillä sinua mielin määrin, mutta ei! Meitä ei jätetty hetkeksikään kahden kesken… Muistatko: heti päivällisen jälkeen istuutui eno espanjan kieliopin ääreen ja täti rupesi pyyhkimään hopeoitansa ja molemmat vakoilivat meitä silmäkulmallaan… Lähdön hetki saapui ilman että olimme voineet toisillemme sanaakaan sanoa.
Niinpä olikin Pikku Miehen sydän pakahtua, kun hän lähti Baptiste enon luota; ja kulkiessaan aivan yksin varjoista puistokatua, joka vie asemalle, hän vannoi pari kolme kertaa juhlallisesti itsekseen, että hän tästälähin käyttäytyisi kuin mies eikä ajattelisi muuta kuin uuden kodin perustamista.
TOINEN OSA
I.
MINUN KALOSSINI.
Vaikka eläisin yhtä kauvan kuin Baptiste eno, joka näihin aikoihin alkanee olla yhtä vanha kuin joku Keski-Afrikan leipäpuu, niin en koskaan unhoita ensimmäistä matkaani Pariisiin kolmannen luokan vaunussa.
Oltiin helmikuun loppupuolella; oli vielä sangen kylmä. Ulkona, jossa taivas oli harmaana, ja satoi lumiräntää, näin alastomia kukkuloita, tulvaveden peittämiä niittyjä ja pitkiä jonoja lakastuneita viiniköynnöksiä; sisällä oli juopuneita, hoilaavia merimiehiä, lihavia talonpoikia, jotka nukkuivat suu auki kuin kuolleet kalat, vanhoja akkoja koreinensa, lapsia, kirppuja, imettäviä naisia, sanalla sanoen koko kolmannen luokan tupakalta, viinalta, sipulimakkaralta ja tunkkaisilta oljilta haiskahtava yleisö. Tuntuu kuin yhä vielä istuisin siellä.
Junan lähtiessä olin asettunut penkin nurkkaan akkunan ääreen nähdäkseni ulos, mutta kun oli päästy noin kahden penikulman päähän, otti eräs välskäri paikkani sillä tekosyyllä, että tahtoi istua vastapäätä vaimoaan, ja niin oli Pikku Mies, joka oli liian arka pitämään puoliaan, tuomittu matkustamaan kaksisataa penikulmaa tuon kamalan, pellavansiemeniltä haisevan jättiläisen ja lihavan maalaiseukon välissä, joka kuorsasi hänen olkapäätänsä vasten koko matkan.
Matka kesti kaksi päivää. Vietin nämä kaksi päivää paikaltani liikahtamatta molempien pyövelieni välissä, pää pystyssä ja hammasta purren. Kun ei minulla ollut rahaa eikä evästä, en syönyt hiventäkään koko matkalla. Kaksi päivää syömättä on pitkä aika! — Tosin oli minulla vielä kahden markan raha, mutta säilytin sen huolellisesti siltä varalta, ettei Jacques veikko olisikaan Pariisiin saapuessani asemalla, ja nälästä huolimatta voin olla siihen kajoamatta. Vaikeinta oli, että ympärilläni vaunussa syötiin vahvasti. Istuimeni alla oli aikamoinen, raskas kori, josta naapurini välskäri yhtämittaa veteli jos jonkinnäköisiä makupaloja, joita sitten jakoi vaimonsa kanssa. Tuon korin läheisyys teki minut kovin onnettomaksi, varsinkin toisena päivänä. Eikä nälkä kuitenkaan ollut pahin kärsimykseni tuolla kamalalla matkalla. Olin lähtenyt Sarlande'ista ilman kenkiä ainoastaan hyvin ohuet kalossit jalassa, joita käytin yötarkastuksillani lukion makuusalissa. Kalossit ovat kyllä hyvät; mutta talvella, kolmannessa luokassa … herra varjele, kuinka minä palelin! Itku tahtoi nousta kurkkuun. Yöllä kaikkien muiden maatessa, otin hiljaa jalkani kätteni väliin ja istuin niin tuntikausia lämmittääkseni niitä. Jospa äiti olisi nähnyt minut!
Mutta huolimatta nälästä, joka kurni hänen suoliaan, huolimatta kamalasta kylmyydestä, joka pusersi kyyneleet hänen silmistään, oli Pikku Mies ylen onnellinen eikä olisi mistään hinnasta luopunut paikastaan, tuosta puolesta paikastaan ovenvartijan ja välskärin välissä. Sillä kaikkien hänen kärsimystensä loppupäässä oli Jacques ja Pariisi.