"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."
Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa muutamaksi ajaksi vapautta."
Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana: "Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."
Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä. Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä, missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen: lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.
Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena, sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen pakoittanut sinut lopettamaan."
Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.
Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle. Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne… Teitä vastaan vehkeillään katsomossa."
Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa, keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin…
Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!