Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni: "Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin — vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.
Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.
Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi. Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen: "Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän häntä.
Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä rakkautta häneen.
Se on todellakin tuskallista!
VII.
Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.
Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut, etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni. En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan voimattomaksi ja painaa maahan.
Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo, mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua, kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon luonteeseen uusi elämä."
Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin, olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi. Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet, jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.