Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä, jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa! iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.
Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin oven edessä, ennenkuin astui sisälle… Lopulta hän väsyi heitä odottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât he näyttäytyisi, ja luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja, mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!… ei mitään!… ei koskaan mitään!"
Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen varusmestarin kanssa.
VI.
Molemmat Tartarinit.
Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli ikänsä pysynyt Tarasconissa?
Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen, ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä ymmärrätte miksi… Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.
Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho Pançan säärillä.
Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette, miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät epäsuhtaisuudet!… Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"
Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En liikahda paikaltani."