Mutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä valehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet eteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei Marseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa. Etelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta, mutta luulee niin tekevänsä… Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan valhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.
Niin, kangastus!… Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä Etelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä merkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista kokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka eivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä suurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen hyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin Notre-Dame. Saatte nähdä… No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos sellaista yleensä on, on aurinko… Kaikkea, mitä se vain valollaan koskettaa, se liioittele!… Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni kauppala… Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin kokoinen… ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän suurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta…
Vieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee Tarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo päällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja miehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä oli käynyt?
VIII.
Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja kohti.
Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta… Äkkiä ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle puotiin huutaen: "Jalopeura!… jalopeura!…" Yleinen hämmästys, kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea Atlas-vuorten jalopeura.
Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei kukaan saanut sanaakaan sanotuksi…
Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä… Atlas-vuorten leijona siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.
Jalopeura, tuhat tulimaista!…