Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!… Se oli jo enemmän, kuin mitä suuri Tartarin voi kestää…
Äkkiä kokonainen veritulva kohosi hänen kasvoihinsa.
Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."
— No, tuota noin, mutta!… minun pyssyni… minun neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!… rohkeni varovainen Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät tepastellen ylpeinä tiehensä.
Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä. Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen… Puettuna kabylilaiseen pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia kohtaan. Ja koska hänelläkin oli kaksinkertaiset lihakset, oli hänen saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.
Tartarin, astuessaan sisään pyssy olalla, teki mielialan hallaiseksi.
Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari… Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä…
Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet. Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua, meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen…
Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja Atlas-vuorten jalopeura vastatusten… Toisella puolen Tartarin, seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura, suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen, tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten etukäpälillä… Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.
Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa, tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia kohti hirvittävän kiljunnan.