Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät, lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin… Tarasconin Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan… Hän seisoi vankkana ja järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi… Kun lakkien ampujat vähän rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota kannattaisi metsästää."
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää.
IX.
Kangastuksen omituisia seurauksia.
Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta miesparka oli jo sanonut liiankin paljon…
Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki, rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus….
Sanalla sanoen, koko Tarascon puhui yksinomaan tästä matkasta.
Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan peljästyneen näköisinä.
"Tuota noin, oletteko kuullut tuon uutisen, vai mitä?"
"Tuota noin, minkä sitten?… Tartarinin matkatuumat, vai mitä?"