"Eläköön Tartarin!… eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen… Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.
Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.
Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.
Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.
Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.
Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.
Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"
Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista… Vaunuihin! vaunuihin!
"Hyvästi Tartarin!… hyvästi Tartarin!…"
— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.