— Tuossa… edessänne… merirosvoja…
Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme rohtolaatikko selässä.
"Lurjus… odotappas…" ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä kohti ojennetuin tikarin.
Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin hänen vyöstään:
"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!… Eiväthän ne ole merirosvoja…. Nehän ovat tavärainkantajia."
— Tavarainkantajia!…
— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita viedäkseen ne maihin… Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!…
Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä, matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin, pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin… Kumpikin katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.
Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme, joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien näköisiä.
Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes, — algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka sai nimekseen Don Quijote!