Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta täytyypä tunnustaa, että chechia kolmena viime päivänä oli kovia kokenut!…
Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava: "Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen, uh, uh!… kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui pelottomana peitteensä alle.
Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana, palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!" huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.
Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä, hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu! pau!… Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin" murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.
Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.
Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia, ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia, afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä, huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja…
"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes niin paljon turkkilaisia kuin Marseillessa."
Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky pani hänen sydämensä sykkimään.
Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran metsästäjiä, pyssyt olalla.
"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen, "nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria mukana!…" Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella erästä näistä herroista.