"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"
— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.
"Olette siis ampuneet?"
— Tietysti… koko joukon… mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja kurppia.
"Mitä! laukkuunne?… panetteko ne laukkuunne?"
— Minnehän ne muuten panisin?
"Mutta siinä tapauksessa ne… ne ovat vallan pieniä…"
— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.
Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu… Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat pelkkää moskaa… He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi matkaansa.
Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi… Tarasconin Tartarin astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi… Täysi yö oli tullut; kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää sielua… Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä. Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien…. Joka askeleella tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän yhä kulki edelleen… Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan oikealle ja vasemmalle.