V
Piu! Pau!
Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa, tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä. Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren möhkäle, Atlas-harjanne kenties!… Vasemmalla näkymätön meri, joka hyökyi kumeasti… Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä…
Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin laskeutui polvelleen maahan ja odotti… Hän odotti tunnin, kaksi tuntia… Ei kuulunut mitään!… Silloin hän muisti kirjojensa kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta. Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä vuohen tapaan: "Mää, mää!…"
Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi… kun hän sitten huomasi, ettei mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!… Mää!…" Ei vieläkään mitään!… Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan perätysten: "Mää!… Mää!… Mää!…" niin voimakkaasti, että vuohta lopulta saattoi luulla häräksi…
Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni… Tuo musta seikka painoi alas päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä, palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä… se oli jalopeura, siitä ei ollut epäilystäkään!… Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka loistivat pimeässä… Tähtäys, laukaisu! piu! pau!… Työ oli tehty. Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien puristaen nyrkissään metsästystikaria.
Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen… Mutta hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta… yhä vain kuten kirjoissa!
Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.
"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa… Mutta hiisi vieköön, tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta, ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.
Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu teltta ei auennut… On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia… Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika provensaalilaisen tavoin.