"Pannahinen;…"
— Mitä lajia?… kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.
Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista…
Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään… Hän, joka luuli
olevansa keskellä erämaata!… Tiedättekö, missä hän todella oli…?
Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.
Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia… Vallan lähellä häntä, ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä pikkuhuviloita ja varustuksia.
Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.
"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen… sillä en suinkaan ole uneksinut…. Jalopeurat tulevat tänne saakka… Tuossa on todistus siitä…"
Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle… Siinä oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen kyljellään, leveä haava päässä…. arvatkaapa mikä!…
"Jalopeura, totta vieköön!…"
Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.