Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin helposti lannistu.
"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."
Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä, suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa etelään.
Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi: ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti! Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!… Tartarinilta suorastaan puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen sisälle…
Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä painosta….
Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan. Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia, lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi. Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa alitse, sekä haukkailevan leivoksia.
Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan. Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa. Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma, kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta, sievää, ihailtavaa… Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä. Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli kylmä…
Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren… Mitä tehdä? Vastatako tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset… Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!… Ja kelpo Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus, näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin, tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla. Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan… Mutta yhä edelleen pieni jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka näyttivät virkkavan:
— Nouki meidät!…
Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan, maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja leivoksia.