Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen… Kuullessaan hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!" ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa…
Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —
Mauritar oli kadonnut.
VIII.
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa… Muutaman päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut, rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin" numero 36:n nurkassa.
Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.
Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!
Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen, kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.
Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.
Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta…