Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan, ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:
Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä, lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita, ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun… Mutta tästä ei vielä saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi… Kuumeentapaisesti kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista, neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän" pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan… kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen, levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan kortin alituisesta tähystelemisestä.
Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia, jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen… Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan… Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä…
Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!…
Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.
Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi ilmoille:
"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä herra!…"
— Hyvä herra!…
— Entä sitten?… hyvä herra!…
— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!