— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!
— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!…
Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita, iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen tutustunut höyrylaivalla.
Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.
"Sepä minua suuresti hyödyttää…" virkkoi soturi rienaten; sitten hän lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory… kuka mokomaa tuntee?… Ei kukaan!"
Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.
"Anteeksi… minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.
Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen hartijoitaan:
"No! hyvä… Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."
Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.