Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja kommentarioita.
Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä — niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja huvikseen, ylimyksellisenä filosofina… Mikä eriskummallinen sattuma! Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän ulkona…" Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on salaperäiset puolensa!…
Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian, sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.
Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.
Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli kuuma ja taivas täynnä tähtiä.
Plataanissa satakieli lauloi…
Tartarin sai maksaa laskun.
X.
Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.
Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet nopsasti lentoon lehahtaisivat.