— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä kahdenkeskistä kohtausta!
— Osaako hän siis ranskaa?… virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.
"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä myöten käännän."
— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!
Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin, hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.
Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen "Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:
"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla…"
Ja päättyi näin:
"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen…"
Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli intohimoinen polttaja.