Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä pyörivät intohimoisesti… Baia katseli häntä hetken äänettömänä; sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa, jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.
XI.
Sidi Tart’ri ben Tart’ri.
Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan, saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri" nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.
Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin…
Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän — kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa, vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen, nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.
Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha, banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän, syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja syöden myskinsekaista marjahilloa.
Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.
Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.
Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin hekumallisen spleenin valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta, kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.