Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä… Mutta eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin. Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.
Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho, joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia, ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa… Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa, kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja… Mutta tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa, Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset ajatukset kauas pakenivat.
Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron vapaudesta… Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen… Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin "turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan, olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita, höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää, pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä. Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä, söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello kymmeneltä, kiittäen profeettaa.
Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan, joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia. Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka. Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.
… Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti koko yläilmat.
Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten, haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese… Tartarin, vallan liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista uskonnollisen tunteen huumausta.
Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.
XII.
Meille kirjoitetaan Tarasconista.
Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa hyvinvoinnista ja kuumuudesta.