Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet herätti.
"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."
Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi parin askeleen päässä herra Barbassoun, Zouave-laivan kapteenin, tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan pienen kahvilan edustalla.
"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.
Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen; sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.
"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!… Onpa siis totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi… Entä pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"
— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä… tietäkää, herra kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.
"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?… Kenen seurassa Te siis olette ollut?…"
Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.
Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.