Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki, juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin oleva valokuvaaja… Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä… Hänen äkillinen lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi, kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä, huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon muistoja.
Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä… Ruostuneet vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta kuului kauhea rautakalujen räminä… Sen aikaansaivat asekimput.
Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset…
Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"
— Kuka minua kutsuu?
— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?… Olemmehan nuo vanhat kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme Tarasconin ja Nîmes’n välillä… Kuinka monasti olemme kuljettaneet teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai Bellegarde’n tienoille!… Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan, niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!
— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.
Sitten hän leppyen lisäsi:
— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?
— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen Herra tiesi… Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan… Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina, ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää… Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.