Äkkiä sankari keikahti pystyyn:
"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"
Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän laahasi ne keskelle pihaa.
Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi eloon.
Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita, jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden koristamassa galeriassa.
KOLMAS OSA
JALOPEUROJEN PARISSA
I.
Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään… Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa; hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan, ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.