Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle, tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset, silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa, sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.
Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.
Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät liikkeelle… Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia… Viimein Tarasconilainen suuttui.
"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan pikku herraa suoraan silmiin.
"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen, revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen, metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta lihavuudestaan, anasti paljon tilaa…
Pienen herran vastaus häntä harmitti:
— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.
Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:
"Te, hyvä herra, olette siis…?"
— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!