— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän tavaroitamme?
Ruhtinas hymyili.
"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat lanteet… Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea mitä se kestää… Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää… Ylinnä, sanovat he, on musi, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä; sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia; ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa Teidän arkkunne."
— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi… Tahtoisin jotakin itämaalaisempaa… Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada käsiimme kamelin…
"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.
Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon laidalla… Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista, vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä, käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin ripustettuja vuohenkaritsoja.
Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat toisiltaan vatsan… Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua: juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan… Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!… kärpäsiä kosolta…
Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen, pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.
Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania kömpimään sen selkään… Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!…
Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.