Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.
Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten tummansiniseksi… Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka. Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan mielenliikutusta.
Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja… Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään, ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi…
Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika. Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta sankarimaisuudellakin on määränsä… Läheltä kuivuneen puron syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen kesyttäjän mielen.
"Avuksi, ruhtinas… jalopeura…"
Hiljaisuus.
"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"
Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon…. Ruhtinas Gregory oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen… Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.
VI.
Vihdoinkin!…