Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna, kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri mies rupesi katkerasti itkemään.
Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään, vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine pyhimyksen tohveleinen tärisevät.
Tarasconilainen yksin ei vavissut.
"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla… Piu!… pau! pfft! pfft! Teko oli tehty… Jalopeura oli saanut päähän kaksi räjähtävää luotia… Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut tekemisissä Milianah’ssa!
Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin luostarin sokeaan jalopeura parkaan.
Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä polkua pitkin.
Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta, nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen, missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.
Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.
Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan. Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa. Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja repaleiseksi kuin maissitaimen…
Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili- vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan, herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa holvissa…