Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen on hyvin epävarma asia Algeriassa… Viimeinkin, kun miesparkaa oli juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että, vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella, niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella. Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.
Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit, jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.
Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset väkipuukot, nuijat… Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi muinaiskaluiksi… Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle. (Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.) Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.
Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut siitä ropoakaan.
Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi. Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan, suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.
Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä uskollisesti kintereillä.
Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä, koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä, se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt… Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti juosta, kameli juoksi nopeammin… Hän huusi sille: "Mene tiehesi!" viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena; sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.
Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä ei ikinä käy laatuun… enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi pitkäkseen ojaan…
Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.
Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.