VII.
Tuhasta tuleen.
Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää, aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:
Rakastatko, Marco la Belle
Sä tanssia kukkaiskammioissa…
"Hiisi vieköön!" ärjähti Tarasconilainen kalveten, ja syöksyi pihalle.
Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti… Pienen puutarhamajan holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja, piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia… Hänen jalkainsa juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou, tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä kuunnellessaan.
Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:
"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että tuo naikkonen osaa ranskaa!"
Tarasconin Tartarin lähestyi häntä julmistuneena:
"Kapteeni!"