"La Allah il Allah… Muhamed on vanha lörpöttelijä… Itämaat, Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään kotoisin!… Ei enää ole 'turkkilaisia'… On vaan riettaita veijareita… Eläköön Tarascon!…"
Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.
VIII.
Tarascon! Tarascon!
Puolipäivä. Zouave-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja… Alhaalla ankkuripaikka kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan. Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.
Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou. Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse kulkemaan Tarasconia kohti… Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.
Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja, missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli… Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin…"
— Onko tämä kameli Teidän omanne? kysäsee kapteeni.
"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan, että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos rannasta… kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa, panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen rinnalla Zouave laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.
Vene ja kameli saapuivat yhdessä höyrylaivan kyljelle.