Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta, Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa. Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle, seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään… Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan menehtyä.
Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta, koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden kynsistä… Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua! taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja Fennimore Cooper…
Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan seinältä alas täydet sotatamineet!
Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:
"Tulkootpahan he vain nyt!" He? Kutka He?
Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt… He! oli kaikki, mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii, mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy… He! oli intiaani Sioux, joka tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty. Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä. Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo, Abruzzo-vuoriston rosvo… He lopuksi oli ne… s.o. sota, matkat, seikkailut ja kunnia.
Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä vaati taisteluun… ne eivät koskaan tulleet… Mitäpä riivattua ne muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?
Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään klubiin.
V.
Tartarinin mennessä klubiin.