MIKA.
Oikein ystävä!
Sua nähdessä saa mieli lohtua
Ja toivon kaunis helmi uudestaan
Sydämen pohjast' alkaa päilyä;
Se toivo, että aina säilyvä
On Herran joukko, pieni, uskollinen,
Mi koskaan polviaan ei notkista
Edessä muukalaisten jumalain,
Ja melkein kuihtuneista juurista
Voi vanhurskauden vihannoiva vesa
Yletä kunniaksi Israelin
ja kaunistukseks kaiken maailman.
OBADJA.
Tää toivo ajan synkeässä yössä
Se meille olkohon se tulipatsas,
Mi esi-isät kautta korpien
Rannoille johti pyhän Jordanin. —
Vaan ystäväni, tästä poistukaamme!
Kuningas Ahab puolisoinensa
Käy temppelistä, eikä onneksi
Se olis, jos he meidät kohtaisivat.
MIKA.
Vaan Amarian tytär?
OBADJA.
Tiedäthän,
Ettei hän ole uhri ainoa,
Mi saastaisuuden alttarilla sortuu.
MIKA.
Vaan koston polttavimmat hiilet hän
On lakaiseva varvuin tulisin
Päälaille Ahabin. Ma seuraan sua.
(Menevät vasemmalle.)
Temppelin ovet aukeavat, ja sieltä lähtee juhlasaatto, joka kiertää näyttämön ja menee oikealle. Edellä astuu joukko Baalin pappeja, käsissä lasiset maljakot, joissa palaa tuli, heidän jälkeensä kuningas ja kuningatar, sitten kuusi auringon tytärtä paljain jaloin, koristeitta, vitivalkeissa puvuissa. Temppelistä kuuluu symbalien ja harppujen ääniä. Kun juhlakulkue näyttämöltä poistuu, taukoaa soitto, ja Ester syöksyy temppelistä valkoinen huntu pään yli, kaula ja ranteet helmillä koristeltuna.
ESTER (viskaa hunnun maahan ja painaa käsin päälakeaan).
Ah elämääni! Kurjaa kangastusta!
Vain valhekuva turhan unelman!
Niin arvaamatta yöhyt synkkä, musta
Pimitti multa päivän kirkkahan;
Nyt lopun näen onnenhaaveilusta,
Näen särkyneenä kauniin maailman.
Sen onni, rauha, toivo päättyi kesken
Ja immestä loi kaiken riemun lesken.
(Laskee kätensä alas ja astuu askeleen eteenpäin.)
Niin rikas olin, kukka vuorimaan,
Mi myrskysäiltä metsillään sen suojaa,
Se katseensa loi päivään loistavaan,
Kuin lapsi kiitti kaiken hyvän luojaa,
Odotti iltaa suomaan muistojaan
Ja aamua kuin uuden riemun tuojaa;
Ja elää oli kahta suloisempi,
Kun sytytti mun sydämeni lempi!
Hyvästi kummut, joilla käyskentelin,
Puut, kukkaset ja lähde vuoriston;
Hyvästi lempi, jonka riemuss' elin
Ja hymy hellä äidin katsannon!
Oi, itkekäätte, immet Israelin,
Yks siskoistanne sortunut taas on;
Te haukan silmän väijymistä pakoon
Lymytkää metsiin, piilkää vuorten rakoon!
Miks en ma piillyt? Jahve, rikoinko
Niin raskaasti, kun sielun' ikävää
Ma raukka rohkeana seurasin?
Sen vuoksko täytyi elon lähteiden
Nyt multa tyrtyä? Sen vuoksko tuska
Mun polttavalle aavikolle ajaa,
Miss' ainoakaan toivon palmulehvä
Ei nouse hietikolta häpeän?
Miks synnyinkään ma lapseks kurjuuden?
Miks pienn' en kuollut käsiin kylvettäjän?
Miks sammunut ei koittoonsa se päivä,
Jolloin ma heitin kummut Gilboan
Ja sinne elon toivon, rauhan, onnen?
Jos epätoivon pohjattomaan yöhön
Mun syöstä tahdoit, Jahve, lohdutusta
Et toivottoman multa kieltäne.
Vaikk' elämässä minut hylkäsit,
Et hylkää kuolemassa. Kohtaloni
Sun kostoasi vanhurskasta
Ei lakkaa huutamasta
Tuhansin suin.
(Kuristaa helminauhalla itsensä, kaatuu ja kuolee.)