MIKA.
Ken jumalattomuutta kylvävi,
Se vääryyttä saa vainioltaan niittää
Ja syödä valheen karvaat hedelmät.
ISEBEL.
Et tunne määrää kuninkaamme vihan.
Hän kaikki miehet sotakelpoiset
On ankarimmin taistoon kutsunut;
Yöt, päivät miekkoja ja keihäitä
Nyt Samarian sepät takovat;
Hän voimakkaamman kokoo armeijan,
Kuin koskaan ennen yli Jordanin
On kulkenut. Mut luottamus ja into
On tässä mahtavassa joukossa
Sun sytytettävä.
MIKA.
Mun!
ISEBEL.
Juuri niin.
Me kansan eteen asetamme sun.
Sa profeettana Jahven nimessä
Julistat sille, että kunniamme
Nyt vaatii kukistusta Damaskun
Ja menestystä taistelussa lupaat.
Kuin kipunasta ruoho kuivunut
Sun sanastasi kansan mieli syttyy,
Sen viha alkaa kuohua kuin myrsky,
Sen voima paisuu luottamuksesta,
ja innoin varten pettäjätä halpaa
Se hioo keihästä ja kostonkalpaa;
Ja ken sen tielle silloin panis salpaa!
MIKA.
Ja luuletko mun tahtos täyttävän?
ISEBEL.
Miks niin et tekis? Onhan Benhadad
Sun Jumalasi kiroama mies.
Sen rangaistuksen, jonka äsken kiersi,
Hän nyt on kovempana kohtaava,
Kun vielä punnitset sen vihan painon,
Mi päälles kaatuu, jos sa esteleit,
Ja kaiken hyvän, jota tuhlaamaan
Olemme valmiit sinulle, jos taivut,
Jos kahleet, huonon vankiholvin ilman
Ja ravintosi näännyttävän vertaat
Sen vapauden päiväpaisteesen
Ja nautinnoihin, joita tarjoan,
Niin houkkana et pyyntöäni hylkää.
MIKA.
Mua kuule hetki, sitten itse päätä!
Jumala suuri, kaikkivaltias,
Min haastaessa meri pakenee,
Ja tärisevät perustukset taivaan,
Min viittauksesta vaipuu kukkulat,
Ja laaksot kiipeävät korkeuteen,
Min peittäessä pyhät kasvonsa
Kaikk' kansat vapisevat maailman,
Ja ottaessa poies henkensä
Maa hukkuu, vallat tomuks muuttuvat —
Hän Israelin kansaksensa otti
Ja ihanaksi viinitarhakseen.
Hän huolekkaasti aidalla sen saarsi
Ja ympärille ojat laajat loi
Ja pakanuuden korpimaata vastaan
Niin rajat tarkat Jaakobille sääsi,
Ettei se pyhää pappeuttansa
Upottais saastaan epäjumaluuden;
Sen tuli olla kansain kammona
Ja kurittajana, ei ystävänä.
Sen usein Israeli unhotti
Ja muukalaisten ystäväksi muuttui
Ja kansain jumalia palveli;
Vaan profeettojen saarna suolainen
Ja Jahven rangaistukset aina sen
Sai hylkäämähän synnin alttarit
Ja Herran kirkkautta etsimään. —
Vaan sitten kun sa Siidonista saavuit
Ja nousit ohjaajaksi Ahabin,
Te tahdotte tään kansan paaduttaa,
Hävittää isäin oikeudet pyhät
Ja Israelin pakanoihin liittää.
Te rakennatte puistot, kukkulat
Kirottaville epäjumalille,
Mut murhautatte Jahven profeetat;
Te synnin teille kauhistuttaville
Niin johdatatte Samarian kansan;
Te viekkahasti viritätte ansan,
Mi nuorukaiset kaikki langettaa
Ja puhtaat neidot saastaisiksi saa.
Kun työnne, Jahveamme halveksivat,
Nyt katkeruutta teille kasvattivat,
Ma, ainut eloon jäänyt profeetta,
Kun piinattuna kidun kahleissa,
Ma kaiken tämän unhottaa nyt voisin
Ja teidän suosiota liehakoisin
Ja, hengen todistusta vastustain,
Sun tahtos mukaan ennustaisin vain
Ja Herran profeettojen suuren määrän
Niin häväiseisin jälkeen mieles väärän!
ISEBEL.
Sa kuulit ehtoni ja ymmärrät.
MIKA.
Ma kuulin ehtosi ja ymmärrän,
Mut ennenkuin sun tahtosi ma täytän,
Saa luuni kahlehissa riutua
Ja tuska kielen kulkkulakeen juuttaa.
Vaan siihen asti ilmoittaa se vain
Sen, minkä käskee Jahven vakaa henki.
Te palkkaprofeetoihin kääntykää;
Mun ääneni on Herran tulkkina.
ISEBEL.
Sua vaadin tahtoani täyttämään;
Kun niin et tee, on päätöksemme selvä,
Ei ohjauksia sulta vaadita,
Sa kurjuudessa pöyhistynyt narri,
Mi uskotella minullekin tahdot
Kuin yksinkertaiselle rahvaalle,
Ett' yksin teillä ravansyöjillä
Ja muukalaisten purijoilla on
Elämän oikeus ja menestys.
Sun uppiniskaisuutes kuitenkaan
Ei päätöksestään Ahab kuningasta
Voi luovuttaa. Ja välikappaleita
Hän aikeitansa toteuttaakseen
On kyllä löytävä, ja uskallusta
Ei puutu hältä, vaikka, kurja raukka,
Sa tuhat hirviötä maalaisit
Hänt' uhkaamaan. — Sa syytit meitä äsken
Profeettain murhasta. Sa liian kauan
Jo olet elänyt. Sun kuolla täytyy.