ELIAB
Vaan hän
Sen kirouksenkin on valmistanut.
Tuo rietas lauma Baalin pappien
Ja Kenaanpojan väärä joukkio,
Nuo lammasvaatteen verhoamat sudet,
Ne kaikki syövät leipää kuninkaan.
Ei liene jäänyt huomaamatta sulta,
Mi aava meri jumalattomuutta
Nyt täällä kuohuu, ylös heittäen
Syvimmät synnin pohjamudat, jotka
Tääll' ovat tehneet haisevaksi ilman.
ASSIR.
Vaan onko yksin vika kuninkaan?
ELIAB.
On. Hänen sekä kuningattaren.
Vaan Juuda, jossa hurskas Josafat
On kuninkaana — mikä kaunis tarha!
Sen nuorukaiset kukoistaen kasvaa
Kuin vesat voimakkaat. Sen neidot ovat
Kuin kaunistettu seinä temppelin.
Sen maasta versoo totuus, hurskaus.
Vaan Samaria…
ASSIR.
Vaiti! Saapuvat.
(Riemuhuutojen kaikuessa ja suuren kansajoukon saattamana saapuvat kuninkaat AHAB ja JOSAFAT, jotka nousevat valtaistuimille, OBADJA asettuu Ahabin istuimen luo.)
AHAB.
Se oikein, kansani! Ma iloitsen,
Kun vierastamme riemuin tervehditte.
ELIAB.
Eläköön kuningas Josafat!
KANSA.
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
AHAB.
Hän kunnialla kantaa valtikkaa,
Min loistoon nosti Salomon ja David.
Taas Filistea, Arabian heimot,
Kuin ennen, aikaan suuren Salomon,
Veroja tuovat Jerusalemiin;
On Moab nöyrä, Amalek on aulis,
Kun Siionista käsky kuuluvi.
Tiet vieraamme niin kastaa siunaus
Kuin aamukaste ruusut Engaddassa.
ELIAB.
Eläköön kuningas Josafat!