AHAB.
Kuin? Tulisko mun taistelua karttaa?
ISEBEL.
Ei suinkaan! Mutta siinä Josafat
Saa ylimmäisnä, ensimmäisnä olla.
Hän, hallitsijan töyhtö otsallaan,
Vie kuninkaana joukot taisteluun,
Sa päällysmiesnä tuntematonna
Lyöt viholliset maahan hänen tieltään.
Kun näkevät he yhden kuninkaan,
Niin pettymyksen kolkko tunne heidät
Saa kohta valtaansa, ja uhriksi
He siten toivotonna joutuvat.
JOSAFAT.
On viisas neuvo kuningattaren,
Se miellyttääkö teitä kuningas?
AHAB.
Niin — miellyttää, jos teitä miellyttää.
JOSAFAT.
Tät' arvopaikkaa en voi hylkiä.
AHAB.
Siis minäkään en teiltä sitä kieltää.
Ma suostun ehdotukseen, kuningatar.
ISEBEL (innolla).
Se on sun asiasi pelastus!
AHAB.
Ma vaihdan puvun sulta, Obadja.
Sa kuninkaana täällä vartioit,
Ma Obadjana taistelussa lyön;
Mut, kautta kuoleman ja kadotuksen,
He iskuistani tuntee Ahabin.
(Vaihtaa kypärin ja haarniskan Obadjan kera.)
Nyt käskekäätte, lanko Josafat,
Te, kuningatar, leiriin kiiruhtakaa,
Ja saattajana olkoon Sameri!
JOSAFAT.
Mua Samarian, Juudan miehet kuulkaa!
Ei ahneus vaan oikeuden tunto
Sai vihan miekkaan meidät ryhtymään
Ja väärän tuomiolle vaatimaan.
Kun suosiosta Ahab kuninkaan
Vien teitä taisteluun, niin mieleenne
Nää säännöt muistutan: Ken rinnassaan
Nyt pelon ahdistusta tuntevi,
Hän heti poistukoon. Ken kartanon
On rakentanut eikä vihkinyt,
Ken Israelin neidon kihlannut,
Vaan viel' ei puolisoksi ottanut,
He älkööt verityöhön ryhtykö.
Vaan nuijaa, miekkaa, keihästä ja jousta
Kädellä sankarin muut käyttäkööt
Ja vihamiestä sinnes vainotkoot,
Kun vaskitorven äänen kuulevat;
Sen kajahtaissa laatkoon taistelu.
Siis uljaina kuin aikaan Davidin
Nyt kohdatkaamme pakanoiden lauma;
Meit' auttaa pyhän Mikaelin miekka
Ja voima sotajoukkoin jumalan.
On tunnuslause: Mikaelin miekka.
SOTILAAT.
Mikaelin miekka!