Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta Säkenen otti Herra kirkkahan, Sytytti sillä rinnat muutamilta Pojilta tämän kansan untelan.
Ja lämmöllänsä kansallensa aamun Loi tietäjitten pieni parvi tää, Sai poistumaan ne öisen talvihaamun, Keväisen laulun eestä sulaa jää.
Niin Suomi virkos talviunestansa, Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa, Ja siunaa aina näitä poikiansa, Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.
Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä Niin herttaisena sykkii maallehen, Hänelle Suomi riemuisella miellä Ja kiitollisna kantaa seppeleen.
Sill' aarteet kansallensa verrattomat Topelius on luonut lemmellään, On sulatellut mielen roudat kovat, Kuin kevään paiste sulaa talven jään.
Nyt Suomen lapset pienoisesta asti Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan, Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".
Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat, Ja uudet luo hän heille maailmat.
Ja kansa karttuu pienoisista uusi, Mi, kypsyneenä hengen toimintaan, On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.
1893.
Professoofi J.R. Danielson'ille.