Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa, Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa. Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin, Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.

Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta; Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta. "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.

II.

MAA JA KANSA.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.

Ja Luoja kerran katsel' taivahasta Niin säälivästi kylmään Pohjahan: Sen kärsivän näk' talven sorrannasta, Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.

Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista, Mut kansa nukkui talviuntansa; Ei elvy mielet jäiset horroksista, Ei lämmin löydä ihmisrintoja.

Armahti Luoja silloin kylmää maata, Tään päätöksen Hän teki taivaassaan: En heittää vielä kuolemahan saata Kansaani pienokaista Pohjolaan.

Se taistellut on kanssa parahien Valhetta vastaan mielin urhokkain; Se saisko jäädä uhriks sortajien — Ja minä katseleisin taivaastain…