Alpo Noponen.
Urvut.
Pirteissä pieniss' elin Savonmaan, Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa; Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan, Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.
Kun päiväpuolta kummun kuitenkin Kinokset talven vitkallensa suli, Ja pälvipaikat syntyi metsihin, Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;
Mä kaihomielin sinne kiiruhdan, Reunasta lehdon oksan urvut poimin, Mä povelleni niitä painallan Ja sommittelen yhteen hartain toimin.
Sydämmein lämmön niihin hengitin, Kun toivoin niitä oikein vihanniksi, Ja kyynelin mä niitä kastelin — Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.
Niit' en mä tohtis teille tarjota, Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi, Kotoisten tuulten tuttu huo'unta, Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.
Kun Luojan päivä ilman lämmittää, Elämä uusi lehdoissamme koittaa, Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää, Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.