He saapuneet ovat kaikki varhain Nyt isänhuoneesen oikeaan: On kotikaupunki heillä parhain, Min päivä yöksi ei vaihdukaan. Kun kirkkaudella Auringon hohtaa Hän istuimella Ja siitä johtaa Armossa kaikkia katseellaan Ja jakaa eloa, autuuttaan.
On sija kaikille taivahassa, Ken taisteli uskoin ja toivoen. Kun puitten lehti on puhkeemassa, Te suven saapuvan tiedätten: On tiettävänne, Kun ilta varjoo, Ett' ystävänne Lähestyy, tarjoo Asunnon sen, minkä taivaassaan Hän teille valmisti kuolollaan.
Kun aijan ilta se varjollansa Yl' maitten harmajan hunnun luo, Hän, suuri armossa, voimassansa, Hän saapuu silloin ja päästiin tuo. Hetkessä haipuu Nyt voima mainen, Ja silmä vaipuu Nyt nuikeevainen… Mut hetki toinen kun saavuttaa, Se uuteen toivohon aukeaa.
Ja uutta taivasta, maata uutta Uus asuu kuoloton ihminen. Hän kodin jäänehen raihnaisuutta Ei niissä muistele kaihoten. Jäi murheen mannut, Uus päivä koitti, On taisto laannut, Ja usko voitti! Teill' arpa lankesi kauneimpaan; Sit' arvaa ei halut halvat maan.
Ei silloin kirvellä tuskat mieltä, Ei silloin virtaile kyynelvuo, Ei kuolo kammitse ihmiskieltä, En paarten eellä käy haudan luo; Vaan kiitos raikuu Istuimen eessä, Ja autuus kaikuu Sen säveleessä… Mä myöskin, enkeli ikuinen, Elämän laulua laulelen.