Mit' oisi kunto, jos henki juuri Kuin sä'en sammuisi mullassa? Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri! Ja Engelbrektikin urhoisa! Ja nero, mieli, Joit' auvostaapi Tääll' ihmiskieli — Ja unhottaapi! Mit' oisi hellyys ja voimakaan, Jos kaiken määrä ois hauta vaan?
Mit' oisi kunnia, joka vaatii Velvollisuudesta hengenki, Jos rahvas ahne sen säännöt laatii Tai vallanpyytäjä ahneempi? Kyll' aika pauhaa Ja nostaa saastaa, Mut sentään rauhaa Sit' ei voi raastaa, Mi päilyy kunnian kulmilta, Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.
Mit' oisi onni ja riemu hellä, Min piiri rakkaitten teille soi, Jos, piirin murtuissa, yhdistellä Sit' ette valossa toivon voi? Mi syömmeen toisi Tääll' lohdutusta? Elämä oisi Niin kolkko, musta! Ois Uriankirje vain armoton, Mi teille myötähän pantu on.
Ja Jakob hukkaapi Josefinsa, Jonatan Davidist' eroaa; Ja rinta raukeepi huolihinsa, Kun hoivahdusta ei mistään saa! Ja Rakel huutaa Vaan lapsiansa, Ei taida muuta Hän tuskassansa, Kun turma vei, mitä kalleinta Voi olla äidille elossa.
On Herra rakkaus. — Rauhoitusta Sydämmet sorretut siitä juo! Tuo siemen, peittämä mullan mustan, Se kultatähkiä kerran luo. Vaikk' armaas kuollen Sun yksin heitti, Hänt' itkit huollen, Ja maa sen peitti; Ei siltä hukkunut henki sen, Luo Isän ijäisen muuttihen.
Elämän lähde Hän ompi parhain, Hän voima, valkeus kirkkain on; Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain Kaikk' sulkee hellähän hoitohon. Kun toivon armaan Luot puolehensa, Hän vievä varmaan On huoneesensa Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan Tee luottain, tunnolla toimet maan.
Jesuksen jalkoihin vaipuneena Ain' ollos lailla sa Marian! Ristille silmää kuin Magdalena, Sielt' armo katsovi katuvaan. Pääs Herran puoleen, Johannes, paina! Lastensa huolen Hän päättää aina, Ne viepi autuuden rauha'an, Vapauteen vallassa taivahan.
Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan, Totuutta, lempeyttä harrastaa, Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan, Hän paljon anteeksi myöskin saa. Ei pääse maassa Hän määrään asti, Vaan taivahassa On armoisasti Merkitty, veljiä hiukankin Ken auttoi uskossa Mestarin.
He ottaneet ovat ohjeeksensa Vaan Herran pelvon ja yksin sen, Ja pesneet verellä vaattehensa, Mi saastat poistavi syntien. Niin taisto päättyy, Synt' anteeks saadaan, Rauhattuus häätyy, Itkusta laataan — Suur' Isä lapsia nimeltään Syliinsä kutsuvi lepäämään.
Ja Herrassansa he nukkui tyynnä Ja päivää Herran he toivovat. Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat, Ja siteistään he Kaikk' irti pääsi; Pääs siirtymään he — Niin Herra sääsi — Orjuuden vaivasta rauhalaan, Ja työnsä heill' ovat seurassaan.