Ja kun päivät tästä puolin käyvät lämpöisemmiksi, niin eipä ole hullumpi olla puutarhassakaan.
Jo viime kesänä, kun hän oli täällä paikkaa katsomassa, oli hän havainnut sen harvinaisen vetovoiman. Se oli niin hiljainen, kaikilta muilta paitsi etelän puolelta suojattu. Pitkät valoisat yöt, kun ilma ja lehdet lepäävät, kun tuoksu hiipii suljetuista kukkakuvuista ja kastehelmet uinuvat poimulehtien sylissä — ne olivat kuin aalto pelkkää kauneutta, kuin osa tyyssijaksi muodostettua merta. Niin, hän oli havainnut, kuinka ihanaa siellä oli; nuoruuden kuolematon jumala kulki siellä hienolla samettiruoholla ja anniskeli kuohuvaa viiniään — — —
Tosiaan, hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli tullut Heröön. Täällä hän oli jo päässyt niin pitkälle, että saattoi hymyillä olemattomallekin — ja eikö se ole onnellisuuden merkki?
Ja nyt kauniilla säällä — kun illat eivät käy sen pimeämmiksi kuin että hyvin näkee savun nousevan sikaristaan ja lasin selkeine tulipunaisine nesteineen — —. Ei hän oikeastaan tiedä, missä hänen ajatuksensa kulkevat, hän tietää vain, että koko paikka on kuin hiljaisessa liikkeessä ja liukuu tasaista, suloista vauhtia myötävirtaa.
Ja liukuessa ja hetkien häipyessä on niin rauhaisan, niin virkistävän hämärä. Hän juo viiniänsä. Hän on mielestään käynyt niin voimakkaaksi, että voi ajatella kaikenlaista, jopa raskasmielistä koskimiestäkin, joka hänessä piilee ja soittaa harppua iltaisin: tuota omituista, puoleksi kuolleistanoussutta kaipuuta tulla joksikin, joka vastaisi hänen entisiä merkillisiä poikaihanteitaan.
Sillä kerran hän kulki rohkeita teitä — ei ollut kysymyskään muusta kuin että hänen paikkansa tulisi olemaan ensimmäisten joukossa. Kaikki odottivat hänestä jotakin; arkipäiväinen kohtalo ei voinut tulla hänen osakseen.
Hyvä Luoja, kuinka tuollaiset nuoruudenhaaveet sentään olivat hauskat! Kyllä hän oli odottanut, että tuo ruhtinaallinen korkeus, tuo sisäinen ihanneihminen kerran lähtisi piilopaikastaan ja esiintyisi kaikessa loistossaan ja kunniassaan. Mutta ei se vain ollut suvainnut tulla. Ehk'ei ollut ketään, joka olisi valmistanut sille tietä. No niin, olihan se yhdentekevää!
Kun hänellä oli hevosensa ja koiransa ja työnsä, jotka olivat välttämättömiä, Ja Miina Jöns, joka myöskin oli välttämätön, niin mitäpä sitten muusta.
Ja niin hänen elämänsä liukuu ja kuluu rauhaisaa tyyntä vauhtia; hän juo maljastaan salaista siunausta, kullankarvaista, tummanpunaista; ei hän tiedä, onko aika vai iäisyys alkanut. Autuus, tuo salaperäinen käsite, voisikohan se olla paljonkaan parempi? — —
Enimmästä päästä iltaisin ja alkuyötä myöten oli tuomari Falck tällaisten mieluisain aistimusten lumoissa. Päivällä hän saattoi olla aika äreä ja tehdä kaikenlaisia vaikeuksia konttorissa ja kokonaan turmella kandidaatti Ballen mukavuusunelmat.