* * * * *
Oli kirkas toukokuun ilta, kun Elina-rouva tyttärineen tuli jalkaisin tunturin yli kulkevaa tietä kotiinsa päin. He olivat olleet Myrlandissa katsomassa Saaraa, Irmildin äitiä.
Elina-rouva seisahtui kukkulalle, hengittääkseen hiukkaisen ja kulki sitten ympärilleen katsellen, hiljainen hymy huulillaan.
Sillä aurinko kultasi saaret ja luodot ja teeret kukertivat honkien latvoissa. Mäellä kivien välissä näki hän niiden leikkivän, sillä aikaa kuin naarakset istuivat pensaissa ja katselivat, ennenkuin voivat päättää, tahtoivatko olla mukana.
Koirakset olivat pukeutuneet kosintapukuunsa; uudet koreat höyhenet päässä ja kaulassa ne astuskelivat vetäen siipiään ja näyttivät valkeita pyrstönalushöyheniään.
Elina-rouva katseli niitä kylmästi. "Voi, miten typeriä ne raukat ovat, ne ummistavat silmänsä; luulen, että voisi ottaa ne kiinni käsillään."
Gunvor ei vastannut mitään, hymyili ainoastaan.
Alempana mäen rinteessä tapasivat he jäniksenpojan, joka istui sangen huolettomana, nuoleskeli käpäliään ja katseli heitä lempeillä, ruskeilla silmillään.
"Äiti, älä mene niin kiireesti", sanoi Gunvor matalasti ja istahti varovaisesti jänistä vastapäätä, joka yhä jäi paikalleen.
Voi, kuinka täällä oli ihanaa! Mikä sopusointu kaikkien äänien välillä, tulivat ne sitten eläimistä, puista, ilmasta tai aalloista! Niiden kaiku kuului hänen sisimmästään. Ja kuinka se teeri riehui ja telmi — — hän tunsi sen aivan pikku sormissaan.