"Minkä vuoksi?"
Gunvor kääntyi häneen ja naurahti.
"Minä viihdyn paremmin täällä ylhäällä — kaikissa tapauksissa! Tuolla alhaalla ikäänkuin selvemmin huomaa, miten paljon pientä ja kehnoa on maailmassa."
"Teitä raukkaa!"
"Pahinta minussa on, että se, minkä muut näkevät niin suureksi… on minusta enimmäkseen jotenkin keskinkertaista. Mutta minä olen vain kuin rantalintu, tiedättekö; siksi en voinut olla tuolla alhaalla. Täällä rannikolla on aina jotakin, jota minä pidän suurena!"
"Sitähän minä sanon, Te kärsitte liiasta ilmasta. Teidän pitäisi ottaa jotakin sen vastapainoksi. Tehkää, kuten minä olen tehnyt näinä päivinä, lukekaa Carlylen kirjaa 'Sankarien palvonnasta'… se on tuolla pöydällä!
"Parasta nimittäin, mitä ihminen voi tehdä, on suurien miesten jumaloiminen; se on ainoa tehtävä, sanoo suuri Carlyle. Hävetkää nyt puuhianne ja askareitanne!… Teidän siveellisyytenne on puutteellinen, madame, ja tunteenne! Suuri Carlyle väittää, että maailman historian ei pitäisi olla muuta kuin suurien miesten elämäkertaa; se ei yksinkertaisesti ole muuta; hän sanoo sen ainakin viisi kertaa yhtä mittaa." — —
Gunvor naurahti jälleen. "Hyvin epäilyttävää minusta — siinä tapauksessa hän ei usko sitä itse! Ja minä yhdyn häneen, en usko, että on kirjoitettu niin huonoa historiaa — se se ehkä on syynä siihen, että me emme ole toisenlaisia." — —
"Niin, mutta Carlylen mukaan on surullinen todistus pikkumaisuudesta, kun katsotaan suuria sillä tavalla; he eivät ole sitä varten, vaan että heitä uskottaisiin!"
Gunvor katsahti häneen tyynellä, puoleksi uneksivalla ilmeellä.