He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi alas sillalle.
Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.
Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.
Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.
Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.
— No, sydänkäpyseni, mitä nyt?
— Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.
Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin tuolin.
— Istukaamme, lapsi, istukaamme!… Olen kuullut että sinä olet ollut Sionissa… mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi parannella — —
Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. — Et ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!