Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.
Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.
— Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, — ja hän kulki aivan sinun ohitsesi.
— Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, — ei se ollut hyvä. Kulkiessaan ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua…
— Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin uskollisen katseen…
Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.
Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.
Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.
Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.