15.
Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli jäljellä niin paljon opittavaa.
Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä — se täytyi kaikkien myöntää — kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.
Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.
Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna tuli tyyni talvi — ja yöt olivat pitkät ja pimeät.
Aika ei ollut sopiva lähtöön.
Mutta sitten — kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen kevään saapuneen — silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään — sen aika ei ollut vielä käsissä.
Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta.
Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin noutaa hänet kotiin.
Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa.